Suoraan sisältöön

Vammaisten nuorten työllisyyspolitiikka – katse yksilöstä järjestelmään!

Näyttää siltä, että meillä on osatyökykyisen nuoren sijaan täyskyvytön järjestelmä, joka on kyllä kuntoutettavissa toimintakykyiseksi monialaisella yhteistyöllä. Tämänkin kuntoutumisen onnistumiseen vaikuttaa kuitenkin aito halu muutokseen – tässä tapauksessa poliittinen tahto ja kaikkien hallinnonalojen yhteiskehittäminen. Meneillään olevan muutoksen onnistuminen ei lepää yksilöiden harteilla – ei osatyökykyisen nuoren eikä työnantajan. Siirretään katse yksilöistä järjestelmään ja sen kehittämiseen. Kansainväliset ihmisoikeudet velvoittavat meitä siihen.

Eriarvoistuminen alkaa jo opinnoissa

Koulutus on tärkeä väline osatyökykyisten nuorten osallisuuden edistämisessä ja ammatin saamisen kautta elintason nostamisessa ja syrjäytymisen ehkäisemisessä. Hallitusohjelmassa tavoitellaan samanaikaisesti koulutuksesta syrjäytymisen ehkäisemistä ja työurien pidentämistä. Nämä tavoitteet koskevat myös vammaisia nuoria. Suomea sitovat Kansainväliset ihmisoikeussopimukset. Ne perustuvat ajatukseen valtiosta, jossa elämän riskit kohdataan yhteisvastuun hengessä siten, että kaikille kansalaisille turvataan yhdenvertaiset mahdollisuudet toimeentulon hankkimiseen ja yhteisöön osallistumiseen.  Ihmisoikeuksien perustavaa laatua olevat kiellot ovat suoraan sovellettavia konkreettisia sääntöjä ja esimerkiksi Yhdenvertaisuuslaki kieltää syrjinnän yksiselitteisesti.

Tutkimalla vammaisten nuorten siirtymiä eri koulutusasteiden välillä muuttuu käsitys yhdenvertaisista koulutusmahdollisuuksista. Vuoden 2002 tilastollisen katsauksen perusteella vailla perusasteen jälkeistä koulutusta on ollut 50,5 % vammaisista 25-64- vuotiaista, kun vastaava luku on ollut muulla väestöllä 26,6 %. Ero on merkittävä. Ero kasvaa koulutustason noustessa niin, että 8,7 % vammaisista ihmisistä on opistoasteen tutkinto, kun vastaava luku muilla työikäisillä on ollut 16,5 %. Ammattikorkeakoulutasoinen koulutus on enää 2,8 % vammaisista työikäisistä, kun muilla luku on 7,0 %.

Koulutammeko ihmisiä eläkkeelle?

Lopullinen marginalisaatio toteutuu nuoren siirtyessä opinnoista työelämään; 16-vuotiaita vammaisia nuoria kirjoitetaan yhä yleisesti peruskoulun jälkeen työkyvyttömyyseläkkeelle. Selvitysten mukaan myös ne nuoret, jotka saavat nuoren kuntoutusrahaa, näyttäisivät siirtyvän pysyvälle työkyvyttömyyseläkkeelle. Työkyvyttömyysetuutta saava nuori ei automaattisesti saa tukea työllistymiseensä julkisesta työvoimapalvelusta. Tilanne on yhtä huono Kelan ammatillisen kuntoutuksen suhteen, sillä työkyvyttömyyseläkkeellä oleva nuori saa harvoin myönteisen päätöksen kuntoutukseen. Näyttää siltä, että vammainen nuori jää työkyvyttömyysetuutensa vangiksi, eikä saa tarvitsemiaan tukitoimia opintojensa tai työllistymisensä edistymiseksi.


Mistä puhumme, kun puhumme vammaisista nuorista työnhakijoina? Puhummeko osatyökykyisistä nuorista? Puhummeko yksilöistä vai rakenteista ja politiikasta?


Hyvinvointivaltiomme on rakentunut vahvasti mahdollisuuksien tasa-arvoon, joka ei kuitenkaan tule todeksi kaikkien nuorten kohdalla. Vammaisten nuorten siirtymiset palkkatyöhön ovat vähäisempiä kuin muiden ikäryhmään kuuluvien nuorten ja se on verrattavissa vammaisten henkilöiden yleiseen työllisyysasteeseen, joka on arviolta 15-20%. Erityinen tragedia on, että vammaiset nuoret siirtyvät muita useammin koulutuksista työhön työkeskuksiin tai muuhun tuettuun toimintaan, kuten päivätoimintaan – ei työelämään. Työelämän ulkopuolelle joutuminen ei aiheuta pelkästään taloudellista riippuvuutta muista ihmisistä ja köyhyyttä, vaan lisäksi vaille jäämistä tärkeistä sosiaalisista toimintaympäristöistä ja osallistumisesta yhteiskunnan rakentamiseen. Nämä molemmat seikat vahvistavat nuoren aikuisuutta. Työpaikalla nuori voi vahvistaa osaamistaan, oppia uuttaa ja saada onnistumisen kokemuksia – kaikki nämä ovat elintärkeitä asioita kenelle tahansa meistä.

Marginaalissa eläminen alkaa siis jo opinnoissa ja jatkuu johdonmukaisesti työelämässä.

Tarvitaan eri hallinnonalojen yhteistä kehittämistyötä

Lakitekstien ohella ihmisoikeudet kiinnittyvät myös yhteiskunnassa vallitseviin poliittisiin käsityksiin. Aikaamme määrittää yksilöiden vastuuttaminen, mikä selittää vallitsevaa haluttomuutta kehittää järjestelmää yksilön kehittämisen sijaan. Yksilön vastuuttamisen eetos on kuitenkin epäreilu osatyökykyisten nuorten kohdalla. Heidän työelämäosallisuuteensa ei vaikuta valmennuksen, kuntoutuksen, tsemppauksen tai voimaannuttamisen puute, vaan järjestelmä, joka ei takaa heille yhdenvertaisia mahdollisuuksia.

Vammaisten nuorten työelämäosallisuuteen kuuluu työnantajien lisäksi opiskelu, kuntoutus ja apuvälineet, mutta tämä mosaiikki ei näy käytännön kehittämistyössä riittävästi. Työllisyyspolitiikka, koulutuspolitiikka ja sosiaalipolitiikka eriytyvät järjestelmässä eri osa-alueiksi, vaikka ne muodostavat kokonaisuuden nuoren elämässä ja liikahdus yhdessä osa-alueessa horjuttaa koko pakettia. Tämän vuoksi tarvitaankin koulutuksen ja työelämän saumatonta yhteistyötä. Nivelvaiheet on saatava mahdollisuuksiltaan kaikille nuorille yhdenvertaisiksi. Tarvitaan myös vahvempaa yhteistyötä työantajien ja yritysten kanssa. On turha syyttää yrityksiä ja työnantajia asenteellisuudesta ja haluttomuudesta palkata nuoria osatyökykyisiä, jos heille ei tarjota työllistämiseen tukea ja konkreettisia välineitä. Niin kauan, kun ongelman ajatellaan olevan yksilössä eikä systeemissä, hoidetaan osatyökykyisten nuorten työllisyyttä ohjaamisen, valmentamisen ja kuntoutumisen keinoilla.


Teksti

Karoliina Ahonen
Kehittämispäällikkö
Vammaisten lasten ja nuorten tukisäätiö
@KaroliinaAhonen


Julkaistu: 1.6.2017

Jaa sivu!

Simple Share Buttons